Aikuisen elämää ja uusi tarhakaveri
Redi täytti tänään viisi vuotta. En tiedä, voiko sitä ihan virallisesti laskea vielä aikuiseksi hevoseksi, mutta ainakin se on alkanut viettämään melkolailla aikuisten elämää. Isolta laitumelta on siirrytty tavalliseen hiekkapohjaiseen tarhaan, töitä joutuu tekemään lähes päivittäin ja yh mikä kamalinta: Redi joutuu jakamaan tarhansa nuoremman oriherran kanssa.
Valpuri - Redin puoliverinen tarhakaveri - on onneksi niin paljon alistuvampi, että ne tuntuvat tulevan Redin kanssa ihan hyvin juttuun, vaikka Redi toisinaan hätyytteleekin nuorempaa heinäkasoilta muualle. Valpuri on kuitenkin pikkuhiljaa tajunnut olevansa hieman suurempi ja saattaakin ohittaa Redin pullistelut pelkällä hölmistyneellä katseella ja jatkaa sitten syömistään.

Color Me Red
Muutamia päiviä syntymänsä jälkeen varsa alkoi osoittaa jo melko uhmakasta asennetta ihmisolentoja kohtaan. Sitä kutsuttiinkin alkuun lähinnä Perkeleeksi tai Riiviöksi, vaikka myöhemmin päätimme nimetä sen Color Me Rediksi, sillä olin haaveillut Letician varsovan rautiaan varsan. Rautiasta harmaasta varsasta ei koskaan tullut, mutta kohtuullisen kauniin värinen tummanruunikko jonka uhmakkuus tuntui vain pahenevan päivä päivältä.
Redin ratsukoulutus alkoi niinkuin niin monien muidenkin ratsuvarsojen koulutus, mutta jossain vaiheessa hieman ennen nelivuotiaaksi kääntymistä jouduimme laittamaan pienen stopin ratsastuksessa etenemiselle, sillä Redi päättikin kasvattaa takapäänsä reilusti etupäätään korkeammalle ja jouduimme odottelemaan kasvun tasaantumista. Ennen viisivuotissyntymäpäiviään Redi otti kuitenkin koulutuksessaan ikätoverinsa kiinni ja pääsi starttaamaan helpoissa este- ja koululuokissa jopa sijoittuen muutamia kertoja.
Ratsuna orista tuli kuuma ja vahva, mutta näyttävä ja osaava. Vaikka aluksi pienen harmaan kisatulevaisuus vaikutti aika toivottomalta en ole jälkeenpäin joutunut katumaan hetkeäkään Redin kanssa. K*sipäinen ja ärsyttävä pikkukakara on saanut hermoni kärähtämään miljoonia kertoja ja tulee tekemään sen vähintään yhtä monta kertaa uudelleenkin, mutta kilparadalla se jaksaa muistuttaa mitä varten se kaikki työ nähdään.

elämän ensiaskeleet
Koko kesäkuun silmäteräni Leticia oli näyttänyt aivan lopen kyllästyneeltä valtavaan varsamahaansa ja kuun puolessa välissä uumoilin varsomisen olevan lähellä. Tamma saikin siitä eteenpäin tulla aina öiksi talliin, jonka se tekikin mielellään, sillä se oli aina ollut hieman epäluuloinen käymään makuulle laitumella, vaikka Hiisikylän tilukset aivan turvalliset olivatkin. Sumuisena aamuna 25. kesäkuuta tulin aamutalliin kuin minä tahansa muunakin aamuna ja löysin karsinan pohjalta epämääräisen mytyn joka kaiketi jollain tasolla muistutti hevosvarsaa.
Leticia oli onnistunut varsomaan aivan omin avuin, mutta oli huijannut meitä kaikkia ihan kunnolla sillä illalla se oli vaikuttanut niin normaalilta ja tyyneltä, ettemme todellakaan olisi uskoneet vauvan putkahtavan maailmaan sinä yönä. Varsa nousi venytellen ylös makuulta ja oletin sen syntyneen jo aikaisin yöllä, sillä se löysi tiensä jo kohtuu hyvin emänsä nisille. Olin onnellinen, että varsa oli syntynyt ehyenä ja terveenä, mutta sen ulkomuoto ei jokseenkaan ollut oikeastaan sitä mitä olin odottanut. Niin kuitenkin alkoi tuon hontelon orivarsan tarina - ja melkoinen tarina se onkin tähän mennessä ollut, sillä honteloa varsasta ei kasvanut millään tapaa ja jouduin myöhemmin karistamaan kaikki ennakkoluulot yltäni varsan näytettyä kyntensä - ihan kirjaimellisesti..